Aiheen vierestä

Vaaka näytti tänään 95,4 kg eli -200 grammaa viime viikosta. Pudotus se on pienikin pudotus - etenkin kun syömiset menivät loppuviikosta ihan metsään enkä ole alunalkaenkaan tavoitellut isoja rykäyksiä. Tämä on varmaan kolmas tai neljäs viikko kun suunta on ollut laskusuuntainen, ja hyvä niin. Se kuitenkin kertoo siitä, että jokin menee oikein.

Tänään olen jo hieman paremmalla mielellä, ja sain itseasiassa aivan loistavan tekstiviestin tuossa pari tuntia sitten. "Hei! Sormuksenne on noudettavissa."

En muista olenko aikaisemmin maininnut, että hukkasin ensimmäisen kihlasormukseni - tai oikeastaan en edes hukannut, vaan vanhanaikaisesti todeten se hävisi kuin tuhka tuuleen. Laskin sormuksen pöydänkulmalle useampi kuukausi sitten kesällä kun aloin pestä perunoita äitini luona. Osasin kaivata sitä vasta illalla monen tunnin kuluttua, ja silloin käännettiin sitten koko talo ympäri: siirrettiin jääkaapit, pengottiin roskikset ja imurin pölypussi, kontattiin koko perheen voimin pitkin lattioita. Kaivettiin jopa koirankakat läpi ja ihan tuloksetta. Olen varsin vakuuttunut siitä, että sormus päätyi sukulaisten koiran vatsaan, sillä äitini koira sylkee vierasesineet suustaan ulos. Harmi vaan, että molempia karvaturreja ehdittiin juoksuttaa vapaana metsässä ennen kuin seuraavana päivänä vasta hoksattiin, että sormus voisi olla jomman kumman koiran masussa.

Vasta muutama viikko sitten sain aikaiseksi hankkia uuden sormuksen. Osittain siksi, että olisin halunnut samanlaisen sormuksen kuin aikaisemmin, mutta sellaista ei löytynyt, enkä osannut päättää ottaisinko samankaltaisen vai täysin erilaisen. Muistissa oli myös tuoreeltaan kauppiaiden hieman nihkeä suhtautuminen kahteen naiseen ostamassa sormusta, joten harkitsin pitkään myös verkosta tilaamista. Ja toki rahatilannekin vaikutti asiaan. Lopulta päädyin ihan sattumalta yhden kauppakeskuksen koruliikkeeseen, jonka vitriinissä oli esillä Everybody's Darling malliston sormuksia.

Ja tällainen sieltä sitten nimettömään saatiin: yksinkertainen, hieman erikoisemmalla pinnalla oleva hopeasormus. Aivan erilainen kuin edellinen. Vihdoinkin.

Kaappieloa

Olen kirjoittanut blogiani jo pari kuukautta, ja pikku hiljaa mieltäni on alkanut enemmän ja enemmän nakertaa se, etten ole kokenut kirjoittavani täysin avoimesti. Sille on syynsä, miksi olen aina käyttänyt sukupuolineutraaleja termejä kun olen puhunut kihlatusta, avokista, kullasta tai paremmasta puoliskosta. Jonkinlainen leimautumisen pelko, yksityisyyden suoja ja oma suojamuuri on estänyt rehellisesti sanomasta tyttöystävä tai nainen, vaikka olemme olleet yhdessä lähes kolme vuotta.

Se on sinänsä hassua, sillä oma bloginihan tämä on, ja omaksi ilokseni lähdin tätä kirjoittamaan. Olen täysin sinut itseni suhteen, mutta blogin kohdalla oli kyse siitä, etten halunnut tulla leimatuksi. Myös jonkinlainen huoli tunnistetuksi tulemisesta vaikutti asiaan, sillä vaikka itselleni asialla ei ole väliä, niin en voi puhua tyttöystäväni puolesta.

Olen ns. oikeassa elämässäni avoin suhteestani - lähes kaikki sukulaiset toiselta puolelta perhett ä tietävät, samoin ystävät ja koulukaverit. Kerron rehellisesti jos joku puhuu tai asia tulee puheeksi. Lähinnä vältän pitämästä turhaa meteliä henkilökohtaisesta elämästäni uusissa ympäristöissä tai tilanteissa joissa asialla ei yksinkertaisesti ole mitään merkitystä - esimerkiksi harjoittelujaksoilla vältän koko aihetta kun en yksinkertaisesti vain halua ottaa sitä riskiä, että tavanomaiseen kahvipöytäkeskusteluun osallistuminen voisi vaikuttaa ohjaukseeni ja oppimiseeni, vaikka nykyään ihmiset ovatkin usein hyvinkin avoimia.

Kahvipöytäkeskusteluista vielä sen verran, että usein on oikeasti yllättävän vaikeaa osallistua työpaikan taukohuonekeskusteluihin jos ei halua, että oma parisuhde ei tule puheeksi. Niin monesti puhutaan vaimoista, miehistä, tyttöystävistä ja poikaystävistä, lapsista... Eikä oma rohkeus ihan vielä riitä kajauttamaan ilmoille, että hei, niin se minunkin tyttöystäväni tekee, vielä kun muutenkin olen enemmän kuuntelija ja sivustakatsoja. Toisaalta en ole myöskään koskaan tykännyt siitä ajatuksesta, että puhuisin vaikeissa tilanteissa tyttöystävästäni miehenä tai poikaystävänä, kun hän ei sitä yksinkertaisesti ole.

Tarkoitus ei ole nytkään tehdä asiasta mitään numeroa, mutta koin luontevammaksi puhua asiasta erillisessä postauksessa kuin jos olisin vain mahdollista hämmennystä herättäen alkanut yhtäkkiä puhua tyttöystävästä. Ja vaikka parisuhteen ja oman seksuaalisuutensa kokisikin kuinka luontevaksi ja luonnolliseksi asiaksi tahansa, ei se toiselle sitä välttämättä ole - toivon siis, että kirjoittamalla asiasta voin mahdollisesti luoda siihen perspektiiviä. Asiasta saa kysyä ja puhua, se ei haittaa. :) Ihanaa alkuviikkoa!