Laihdutusohjelmista

Tänään vaaka näytti 96,5 kg, eli +600 grammaa josta suurin osa on toivottavasti turvotusta viikonlopun ja naistenvaivojen johdosta. Aamutokkurassa ehdin jo iloita, että painohan on laskenut, mutta ei - todellisuus ei antanut armoa. No, periksi ei anneta!

Eilen illalla satuin olemaan television ääressä kun ohjelmistossa näytettiin Rakas, sinusta on tullut pullukka. Olin aikaisemmin nähnyt kyseistä ohjelmaa vain vilaukselta, mutta nyt estin tyttöystävää vaihtamasta kanavaa ja sanoin, että katsotaanpa ihan mielenkiinnosta - ja en voi sanoa muuta kuin huoh. Toki jokaisella ihmisellä on omat lähtökohtansa, omat tavoitteensa ja ne keinot jotka parhaiten tepsivät laihdutukseen, mutta en voi kuin kyseenalaistaa sen, pääseekö tuon ohjelman avulla oikeasti elämänmittaisiin pysyviin tuloksiin?

Eilisessä jaksossa personal trainer läksytti naista esimerkiksi siitä, että tämä oli syönyt leipää, maitotuotteita, hedelmiä ja marjoja. Siis - hedelmiä ja marjoja?! Ilmeisesti "pullukalle" oli suositeltu vähähiilihydraattista ruokavaliota (jota hän ei kuitenkaan ainakaan jakson alussa halunnut noudattaa) mutta en silti ymmärrä marjojen ja hedelmien syöntikieltoa. Haluaisin tavata ihmisen, joka on lihonut reilusti ylipainoiseksi vetämällä marjoja ja hedelmiä. Ne nyt kuitenkin näyttelevät omaa rooliaan osana normaalia, terveellistä ruokavaliota.

En kauheasti katso laihdutusohjelmia yleisesti ottaen siitä syystä, että ne harvemmin ovat realistisia. Poikkeuksena mielestäni on Dieetit vaihtoon!, jossa käsitellään ihan järkeviäkin vaihtoehtoja ja kannustetaan nimenomaan pysyviin muutoksiin ja iloitaan pienistäkin askeleista. Sen seuraaminen on kuitenkin jäänyt vähemmälle ihan ajankäytöllisistäkin syistä. Olet mitä syöt oli joskus vuosia sitten kova sana, mutta nykyään menee hermo brittiversion ravitsemusterapeuttiin. Olen myös joskus seurannut hyvin tiiviisti Suurinta pudottajaa, ja vaikka Jillian on mielestäni hyvinkin inspiroiva, niin kyseisestä ohjelmastakin ikään kuin meni maku kun satuin netistä lukemaan yhden aikaisempien kausien kilpailijan haastattelun, jossa kävi ilmi minkälaista kohtelua pudottajat saivat kestää ja millainen pelin henki todella oli. Ja Jutta taas ohjelmineen... no, ei todellakaan tule katsottua. Hyrr.

Kuva

Tänään aloitin tosiaan uudessa harjoittelupaikassa, ja ensimmäistä päivääni voisi kuvata sekavaksi ihan vain senkin takia, että ohjaajani joutui henkilökohtaisista syistä lähtemään parin ensimmäisen tunnin jälkeen pois, eikä kukaan oikeastaan ottanut minua siipiensä suojaan. Paikkana kuitenkin mukavan oloinen, joten näillä mennään. :)

Hammaslääkäripelko

Melkein viikko blogihiljaisuutta takana, ei tosin tarkoituksella - on vain ollut niin kiire, ettei ole juuri ehtinyt kirjoitella. Käytin pari päivää viime viikostani töihin ja siivoamiseen, olin torstai-perjantain yövuorossa ja lauantaiaamuna meille saapui ystäviä halloweenin viettoon. Tämän päivän saan vielä hengähtää ennen huomista ja uuden harjoittelun alkua, tosin juuri hammaslääkäristä tulleena en kuvailisi oloani kauhean rentoutuneeksi.

Olen kärsinyt hammaslääkäripelosta niin kauan kuin muistan. Kaikki lähti varmaan liikkeelle siitä, että kieltäydyin lapsena harjaamasta hampaitani säännöllisesti, sillä oksennusrefleksini oli niin voimakas ja aloin aina yökkiä. Aina ala-asteen alkuun asti hammaskalustoni pysyi ihan siistinä, mutta tokihan hampaat alkavat reikiintyä kun niitä ei itse hoida. 15-vuotiaana koin ensimmäisen juurihoitoni ja suuni oli todella huonossa kunnossa - ja olin varmaan pari kolme vuotta teini-iässä käymättä hammaslääkärissä lainkaan. Kun uskaltauduin hammaslääkäriin, oli kyseessä jumalaton hammassärky ja menin sinne rauhoittavien voimin. Ja mainittakoon, että kotipaikkakunnallani hammaslääkärit eivät koskaan huomioineet pelkoani.

Nykyisessä kaupungissa olen käynyt pari kertaa hammaslääkärillä, ja kokemus on ollut ihan kohtalainen molemmilla kerroilla. Itsessään jo ajan varaaminen ahdistaa. Tarkoituksenani oli soittaa jo viime keväälle tarkistusaika, mutta se vain jäi ja kynnys kasvoi jälleen ylitsepääsemättömäksi. Tänään oli kuitenkin pakko mennä, kun silloin 15-vuotiaana juurihoidettuun hampaaseen alkoi tulla paineen tunnetta. Lopputuloksena tällä hetkellä puolet naamasta puuduksissa, poraus ja paikkaus parin hampaan päähän ja mahdollinen juurihoito tulevaisuudessa. Olen jo useamman vuoden hoitanut hampaitani hyvin, mutta tähän mennessä ennätysaikani ilman reikiä on ollut varmaan noin vuosi. Jos voisin jotakin elämässäni muuttaa, niin hammasongelmani.

Odotan sitä aikaa kun olen töissä, menen varmaan juosten yksityiselle ensimmäisen kunnon palkan jälkeen. Enkä nyt tarkoita, että kaikki kunnalliset hammaslääkärit olisivat huonoja, mutta yksityisillä asemilla pääsee herkemmin pelkopotilaiden hoitoon keskittyneille hammaslääkäreillä, ja voisin kuvitella palvelunkin olevan parempaa. Ei nimittäin esimerkiksi tänä aamuna motivoinut lähteä hammaslääkärille, kun jo puhelimessa vastaanotto oli niin ruusuinen.

"Mulla on ollut tällaista ja tällaista kipua yläetuhampaissa."
- "Onko siellä reikä?!" (vihaisella äänensävyllä)
"En mä tiedä, kyllä siellä todennäköisesti on reikä."
- "No kyllähän sä nyt näät jos etuhampaissa on reikä!!!1111"

Tällaista siis tämän neidin elämään. Huomenna on punnituspäivä, enkä osaa aavistella tulosta ollenkaan. Lauantaina tuli tosiaan juhlittua ja sunnuntaina syötiin sitten edellisen päivän jämät pois, mutta edeltävä viikko on mennyt ihan okei. Pyrin kirjoittelemaan viimeistään keskiviikkona vähän enemmän aiheeseen liittyvistä asioista. Hyvää alkavaa viikkoa!

Ilon ja ärsytyksen aiheita

Vaaka näytti tänä aamuna +100 grammaa - arvelinkin ettei sieltä mitään kovin ihmeellisiä lukemia tällä viikolla tule, vielä kun eilen illalla oli parannuksista huolimatta jotenkin turvonnut olo. Tällä viikolla meidän yhteinen tavoite on elellä kiltisti ilman herkutteluja ainakin lauantaihin asti, jolloin saamme jälleen ystäviä vierailulle tarkoituksenamme on nauttia hyvästä ruoasta ja seurasta. Tästä tavoitteesta on kyllä poikettu jo tänään, kun tyttöystävä intoutui pyöräyttämään kauraomenapaistoksen. Jaiks. No, kohtuus kaikessa.

Sain tänään postissa uuden talvitakin, joka tosin taitaa sopia paremmin ei-niin-hyisille-keleille. Saas nähdä tuleeko talvella niin kylmät pakkaset, että joutuu harkitsemaan vielä paksummankin takin ostoa. Taisinkin aikaisemmin blogissani mainita siitä pettymyksestä, jonka edellinen tilattu takki aiheutti kun olisi muuten ollut niin ihana, mutta ihan liian tiukka. Tämä uusikin takki poiki kyllä kehuja oman rakkaan suunnalta, ja tykästyin siihen heti. Onneksi se oli sopiva! Kokoa 46.

Kuva H&M

Voin muuten sanoa olleeni viime päivinä (tai viikkoina) todella väsynyt. Olen jo lukioaikanani kärsinyt jonkin sortin nukahtamisvaikeuksista, jotka olen linkittänyt suoraan stressiin, ja välissä on ollut hiljaisia kausia kun nukkumisen kanssa ei ole ollut ongelmia. Yleensä työharjoittelujen aikana olen iltaisin nukahtanut ihan helposti, joskus jopa liiankin helposti, mutta nyt asianlaita on kiepsahtanut ympäri ja olen valvonut useita öitä sängyssä välillä vain torkahtaen. Olen kuulema myös tosi levoton öisin ja reagoin pienempiinkin ääniin, ja silloin kun satun saamaan unen päästä kiinni edes hetkeksi niin näen herkästi painajaisia. Unet jättiläishämähäkeistä ja hampaiden putoamisista eivät ole pop. Alkaa pikku hiljaa rasittaa, päätä särkee joka päivä, ja vielä kun se nukkuminen nyt kuitenkin olisi ihan oleellinenkin asia näin terveyden ja toimivan arjen kannalta. Yksi ratkaisu voisi löytyä opiskelijaterveydenhuollosta, mutta toisaalta ajatus mistään unilääkkeistä ei juuri houkuttele.

Toivottavasti teillä lukijoilla on viikko lähtenyt hyvin käyntiin!

Arjen haasteita

Aika juoksee taas mahdottoman nopeasti, sillä ensi viikko on viimeinen viikkoni nykyisessä työharjoittelupaikassani, ja seuraavan viikonlopun jälkeen olenkin jo aloittelemassa psykiatrisen harjoittelua. Mielenterveystyö oli aikoinaan toinen vaihtoehtoni syventäville opinnoille, mutta lastenharjoittelu kolahti kyllä niin kovaa, että epäilen enää muuttavani mieltäni. Lasten hoitotyö eroaa paljoltikin muista hoitotyön osa-alueista ja nautin todella siitä, että lapsen sairastuessa hoidetaan jossain määrin koko perhettä. Se on ollut ehdottomasti palkitsevinta tähän mennessä opintojani. Toisaalta seuraava harjoitteluni on nuortenpsykiatrisella osastolla, joka varmasti eroaa aikuispsykiatriasta, ja myös omalta osaltaan tukee suunnitelmiani syventävien suhteen. Valmistun sairaanhoitajaksi siis ensi keväänä, mikäli opinnäytetyö valmistuu ja kaikki menee suunnitellusti.

Tällä viikolla syömisten kanssa on mennyt muuten hyvin, mutta se herkuttelu. Argh. Ei mitään hirveitä ylilyöntejä ole sattunut, mutta eniten ärsyttää se, että alkuviikon jälkeen olemme monena päivänä syöneet vähintään jotain pientä hyvää ja olen käynyt kahvilla sekä kaverin että tyttöystävän kanssa. Kun tottuu siihen, että päivittäin ottaa jotakin pientä, niin sitä alkaa kaivatakin sokeria ja lopettaminen on vaikeaa. Jonkun mielestä totaalikieltäytyminen olisi varmasti hyvä ratkaisu, mutta en suostu luovuttamaan - en aio olla ihminen, jonka pitää noudattaa joko tai -ajattelua, vaan haluan löytää kultaisen keskitien ja pystyä tulevaisuudessa nauttimaan herkuista kohtuudella.

Tästä tulikin mieleeni, että pari päivää sitten istuin ohjaajani kanssa taukohuoneessa ja hänellä oli jälleen välipalaksi Valion pehmeämpi maitorahkapurkki, eikä mitään muuta. Siinä hän hieman tuskastellen sanoi, että alkaa tulla maitorahka jo korvista, mutta kyllä hän vaan on laihtunutkin paljon vuoden aikana. Muuten asiaa kommentoimatta totesin, että en itse kyllä pystyisi syömään pelkkää maitorahkaa, vaikka tykkäänkin esimerkiksi luonnonjugurtista ihan sellaisenaan. "No se on tottumiskysymys. Vaikka ei se hyvää ole."

Tällaista ajattelua juuri ihmettelen joissakin kanssalaihduttajissa. Minkä takia pitää rääkätä itseään ja makunystyröitään syömällä väkisin jotakin, mistä ei tykkää? Eikö sellaisen välipalan tai ruoan voisi korvata jollakin yhtä terveellisellä, mutta paremman makuisella vaihtoehdolla? Hyviä, ravitsevia välipaloja on kuitenkin pilvin pimein, ja maitorahkakin on tuote johon on helppo pistää sekaan vaikka mitä. Minun mielestäni ei tarvitse tottua esimerkiksi noin yksitoikkoiseen ruoka-ainekseen. Ja mitäpä sitten tapahtuu kun kyllästyy, eikä jaksakaan enää ylläpitää ruokavaliotaan?

Olen muuten tutustuttanut itseni tällä viikolla jälleen uuteen ateriaratkaisuun. Uskokaa tai älkää, kyseessä on niinkin simppeli ruoka kuin kaurapuuro. Kyllä, luitte oikein. :D En ole koskaan tykännyt kaurapuurosta, ihan oikeasti, vaikka aina välillä tulee sen terveellisyyden puolesta kokeiltua josko se nyt kuitenkin maistuisi. Viime viikonloppuna kuitenkin tapahtui ihme, kun aloin oikein himoita kaurapuuroa. Hieman skeptisenä hainkin sitten kaapista kaurahiutaleita (joita pidän leivontaa varten aina kaapissa) ja pyöräytin niistä itselleni annoksen puuroa, ja kas kummaa. Kylläpä vaan olikin niin hyvää! Nyt olen sitten muutamaan otteeseen syönyt aamu- tai iltapalaksi kaurapuuroa. Aamuisin olen huomannut sen, että se pitää tosi huonosti nälkää (minkä olen kyllä aikaisemminkin todennut), mutta ruisleipäpalan ja hedelmän kaverina toimii, kun töissä ei lounas veny pitkälle.

En tosin tiedä onko kaurahiutaleissakin joitakin eroja, sillä aikaisemmin olen ostanut Nalle kaurahiutaleita, ja niistä tekemäni puuro on ollut aivan kamalan makuista. Nyt meillä oli joitain Lidlin hiutaleita, joita ostin köhköh niiden alhaisen hinnan takia. Nam. Vertailua tehdessäni ravintosisältö oli kuitenkin lähestulkoon identtinen, Lidlin puurohiutaleissa on gramma vähemmän rasvaa, ja Nallen puurohiutaleissa gramma enemmän ravintokuitua ja gramma vähemmän hiilihydraatteja sataa grammaa kohti. Ei siis mitään suuria eroja.

Liikunta on jäänyt vähäiselle verrattuna edelliseen viikkoon, jolloin meidän tuli käveltyä aika paljon. Eilen kävimme läheisellä joella valokuvaamassa ja pyörimme kaupungissa, mutta ehkä ikkunashoppailua ei kuitenkaan lasketa liikunnaksi.

Alaspäin

...nimittäin vaa'alla, ei noin yleisesti ottaen. Paino tänäaamuna 95,9 kg eli -400 grammaa. Erikoista, miten pienikin pudotus motivoi - tavoitteena ehdottomasti jatkaa samaa rataa!

Arki rullaa entisenlaisesti, tosin viime päivinä olen nukkunut huonosti ja kärsinyt jatkuvista päänsäryistä. Harjoittelu sujuu ihan hyvin, vaikka kakkosohjaajani saikin minut yksi päivä kyynelehtimään työpaikan vessassa. Nyt olen jälleen kerran iltavuoroon lähdössä. Odottelen lounaaksi tekemääni uunipuuroa uunista ja toinen koneellinen pyykkiä pyörii pesukoneessa.

Tällainen briiffauspostaus tällä kertaa, ihanaa alkuviikkoa teille. :)

Painokuulumisia

Tänään nautiskelen hyvinkin kaivatusta vapaapäivästä. Astianpesukone pyörii keittiössä ja sain monen päivän jahkaamisen jälkeen pestyä vessan - siistilläkin ihmisellä alkaa asiat kotona seistä, kun töissä on raskasta.

Tiistaina paino ei ollut liikkunut suuntaan eikä toiseen, enkä koe olevani yhtään pettynyt. Ainakaan suunta ei ole ollut koko ajan ylöspäin niin kuin muutama kuukausi sitten. Tämä viikko on lähtenyt liikkeelle aika hyvin, ainoastaan eilen herkuteltiin vähäisellä määrällä suklaata ja ihan yhteisymmärryksessä tyttöystävän kanssa. Mielitekoja on tullut, etenkin maanantaina iltavuoron jälkeen kun töissä tuli eteen henkisesti todella stressaava tilanne, mutta olen pystynyt vastustamaan niitä ajattelemalla asiaa. Haluanko pitkällä tähtäimellä todella vain hetkellistä mielihyvää, vai olenko syömättä epäterveellisesti ja hyödyn siitä?

Olen muuten jo opintojeni ihan ensimmäisestä harjoittelustani lähtien huomannut sen, miten paljon sairaanhoitajien taukohuoneissa näkyy herkkuja. Keksejä, karkkeja, pullaa, mitä tahansa. Nykyisellä osastollani ei ole ilmeisesti otettu tavaksi pitää päivittäin herkkuja tarjolla, mutta useissa paikoissa niitä on saatavilla joka päivä, ja kyllä niitä vain ihmiset puputtavat. Hoitoalan ihmiset. Joka päivä. Paljon.

Olen nyt yrittänyt kiinnittää enemmän huomiota myös arkiliikuntaan. Olen yleisesti ottaen porrasihmisiä, mutta töissä tulee liian helposti otettua hissi. Isossa sairaalassa sillä liikkuminen on nopeampaa ja kätevämpää, nimim. ensimmäisellä viikolla eksyin varmaan joka päivä, vaikka takana on kaksi muutakin harjoittelua kyseisessä sairaalassa. :D Nyt olen kuitenkin pyrkinyt ottamaan joka päivä portaat. Kun suojavaatevarasto, pukuhuone ja osasto ovat jokainen eri kerroksissa ja eri päissä kerroksia, niin askeleita kertyy jo niidenkin välillä yllättävän paljon.

Näillä mennään taas loppu viikkoa kohti. :)

Tunnesyömisestä ja asioista sen taustalla

Paino ja oma ulkonäkö on pyörinyt mielessä tavallistakin enemmän viimeiset kaksi päivää - varmaan siksi, että huomaan yleisestikin ottaen olevani vähän stressaantunut ja siksi, että herkuttelun kanssa ollaan jälleen menty ojasta allikkoon. Olen vihainen itselleni siitä, että nykyisellä ruokavaliollani voisin laihtua tasaista tahtia, mutta herkuttelu kumoaa tekemieni muutosten vaikutukset. Ahdistaa, ärsyttää, suututtaa. Itsehän minä valintani teen, mutta minkä takia ne valinnat tuntuvat joskus niin ylivoimaisilta vastustaa?

Viime keväänä puhuin opintopsykologin kanssa painonhallinnasta, ja juttelimme aika pitkään siitä, millainen vaikutus lapsuudella on ollut syömisiini. Vanhempani erosivat kun olin alle kouluikäinen, ja äitini laihtui sen jälkeen tosi pieneksi - ja juuri silloin taas minulle, aikaisemmin ihan normaalikokoiselle lapselle, alkoi kertyä ylipainoa. Niin kauan kun muistan olen ollut joko pullea tai oikeasti lihava, ja olen aina pyöritellyt asiaa mielessäni enemmän vai vähemmän.

Pari vuotta sitten en olisi kuolemaksenikaan myöntänyt, että olen varmasti tunnesyöjä. Muistan, kuinka ala-asteella saatoin tulla koulusta ja syödä monta voileipää pelkästään välipalaksi. Teini-iässä äitini teki pahimmillaan kolmea työtä ja saattoi viettää viikonloput viihteellä, jolloin hän korvasi poissaoloaan limsalla, sipseillä ja karkeilla - se oli ehkä nuoruuteni rankinta aikaa, ja melkein itkettää ajatellakin kuinka paljon silloin söin ja kuinka huono itsetuntoni oli. Painoin yläasteella yli 110 kg. Kävin ravintoterapeutilla ja terveydenhoitajalla, mutta en koskaan myöntänyt kenellekään herkutteluni todellista määrää.

Olen niin kiitollinen siitä, että päätin kääntää kelkkani lukioiässä ja laihdutin sen reilut 25 kiloa - siitäkin huolimatta, että siitä on se 15 kiloa tullut takaisin. Mutta ainakin sain silloin pahimman kierteen katkaistua, enkä voisi kuvitellakaan, että enää koskaan söisin sillä tavalla. Tavallaan olen jo jossain määrin onnistunut, sillä tilanne voisi olla sama kuin joitakin vuosia sitten. Kuitenkin tunnen oloni äärimmäisen epäonnistuneeksi.

Nykyään osaan tunnistaa ne hetket, jolloin herkuttelu liittyy selvästi vaikkapa pahaan mieleen. Leivoin edellispäivänä pullaa, meille tuli tyttöystävän kanssa riitaa ja pullataikinani ei suostunut kohoamaan. Niinpä istuin keittiön lattialla taikinakulho kädessä ja nypin pullataikinaa suuhuni. Onneksi rationaalinen minäni puuttui peliin aika nopeasti, eikä vahinkoa sinänsä ehtinyt tapahtua.

Ehkäpä näiden pohdintojen myötä voisi herkuttelun vähentäminen jälleen edistyä, tai ainakin olen jälleen saanut ajatuksia purettua. Painonhallinta on ainakin minulle monimuotoinen prosessi, eikä pitkällä tähtäimellä onnistu itsekuriperiaatteella - johan se nähtiinkin.

Loppujen lopuksi tehtiin sovinto, pullataikina kohosi ja meillä on nyt pakkasessa hätävarakanelipullaa. Tätä neitokaista odottaa parin tunnin päästä alkava iltavuoro. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille, ja antakaa ihmeessä kuulua itsestänne, jos jaksatte juttujani lukea! :)

Paino, ruoka ja ihminen nykymaailmassa

Tiistaina paino oli tullut 200 grammaa alaspäin, mikä on tietenkin tyhjää parempi. Tällä viikolla ruokailut eivät ole menneet erityisen hyvin, mutta eivät erityisen huonostikaan - mutta olen kyllä saanut kamppailla valintojeni kanssa. Otin parina päivänä töihin mukaan salaattia, joista toinen oli kanariisisalaatti kermaviilikastikkeella, ja toinen lohisalaatti öljypohjaisella salaatinkastikkeella. (Tähän vielä lisäys, että oma salaatinkastikkeenkäyttöni on hyvin minimaalista, eli niillä ei tule lotrattua.) Lisäksi vielä molempiin pähkinöitä. Nälkä pysyi poissa suhteellisen hyvin työpäivien aikana, sillä söin salaatin lisänä vielä leivän ja kahvitauolla välipalaa. Kuitenkin molempina päivinä illalla tuli hillitön nälkä, hirveät syömishimot ja tuntui, että söin ihan miten sattuu. Tavallaan kevyempi lounas siis kostautui, vaikka kasasin ateriaani rasvoja, proteiineja ja kuituja?

Kultaisen keskitien löytäminen on minusta muutenkin nykypäivänä kauhean vaikeaa. Yhteiskunta ja media ruokkivat koko ajan erilaisia ruokavillityksiä uutisoimalla, kritisoimalla, kieltämällä ja pelottelemalla. Vaikka itse pyrin olemaan mediakriittinen niin joskus on vaikea hahmottaa mihin kannattaisi luottaa ja mihin ei. Älä syö kevyttuotteita mutta suosi rasvatonta, hiilarit pannaan ja korvaa ne rasvoilla, mutta toisaalta älä syö liikaa rasvaa - äläkä rasvatontakaan. Kyllästä ruokasi proteiineilla, mutta hei, älä nyt niitäkään liikaa syö. Anteeksi mitä? Vähemmästäkin hämmentyy vaikka ei menisikään vouhotuksiin mukaan.

Meitä ympäröivän länsimaisen yhteiskunnan yleinen suhtautuminekin painoon ja ruokaan on toisinaan varsin ristiriitainen.  Yli- tai alipainoa ei ole korrektia arvostella, mutta joidenkin mielestä hiljainen hyväksyntä ja samanarvoistaminen ruokkii epäterveellisyyttä, sillä ylipainoisten tulisi luonnollisestikin laihduttaa ja alipainoisten kasvattaa painoa. Samaan aikaan ääriryhmät ihannoivat liiallista lihavuutta tai laihuutta. Kaikkien tulisi olla tasa-arvoisia, mutta paljon on puhetta siitä, kuka korvaa esimerkiksi ylipainon, alkoholin ja tupakoinnin aiheuttamien terveyshaittojen kulut. Toisaalta jokaisella on myös yksilönvapaus, ja periaatetasolla vapaus olla sen kokoinen tai näköinen kuin on - ja nimenomaan periaatetasolla, sillä massasta liikaa poiketessasi olet helposti kohde arvostelulle, haukkumiselle, syrjimiselle ja mille tahansa negatiiviselle huomiolle.

Välillä tuntuu, että en millään jaksaisi välittää siitä olenko lihava vai normaalipainoinen, vaikka luovuttaminen ei edes kävisi mielessä. Toisinaan taas välitän liikaakin. Mietin esimerkiksi sitä, kehtaanko edes kulkea kadulla ja mitä jos muut ihmiset miettivät, että onpa tuo lihava - joka on aika radikaali ajatus ihan kenelle tahansa, mutta varsinkin täysin normaalinnäköiselle ihmiselle. Tällaisina hetkinä iskee usein epätoivo siitä, että miksi en vaan voisi olla laiha, ihan kuin se ratkaisi kaikki ongelmat. Ulkoapäin tulevat ja aikaisemmin tulleet sanomat ovat väistämättäkin vaikuttaneet itsetuntoon.

Tätä ajatustenvirtaa ei voi kyllä kauhean selväksi kehua, mutta pääsinpähän purkamaan pääkoppai sisältöä. :D Hyvää viikonloppua!

Iltafiilistelyä

Rankan työviikon jälkeen kynttilänvalossa, hyvillä kuulokkeilla ja mahtavalla musiikilla viltin alla. Ei muuta. ♥