Tunnesyömisestä ja asioista sen taustalla

Paino ja oma ulkonäkö on pyörinyt mielessä tavallistakin enemmän viimeiset kaksi päivää - varmaan siksi, että huomaan yleisestikin ottaen olevani vähän stressaantunut ja siksi, että herkuttelun kanssa ollaan jälleen menty ojasta allikkoon. Olen vihainen itselleni siitä, että nykyisellä ruokavaliollani voisin laihtua tasaista tahtia, mutta herkuttelu kumoaa tekemieni muutosten vaikutukset. Ahdistaa, ärsyttää, suututtaa. Itsehän minä valintani teen, mutta minkä takia ne valinnat tuntuvat joskus niin ylivoimaisilta vastustaa?

Viime keväänä puhuin opintopsykologin kanssa painonhallinnasta, ja juttelimme aika pitkään siitä, millainen vaikutus lapsuudella on ollut syömisiini. Vanhempani erosivat kun olin alle kouluikäinen, ja äitini laihtui sen jälkeen tosi pieneksi - ja juuri silloin taas minulle, aikaisemmin ihan normaalikokoiselle lapselle, alkoi kertyä ylipainoa. Niin kauan kun muistan olen ollut joko pullea tai oikeasti lihava, ja olen aina pyöritellyt asiaa mielessäni enemmän vai vähemmän.

Pari vuotta sitten en olisi kuolemaksenikaan myöntänyt, että olen varmasti tunnesyöjä. Muistan, kuinka ala-asteella saatoin tulla koulusta ja syödä monta voileipää pelkästään välipalaksi. Teini-iässä äitini teki pahimmillaan kolmea työtä ja saattoi viettää viikonloput viihteellä, jolloin hän korvasi poissaoloaan limsalla, sipseillä ja karkeilla - se oli ehkä nuoruuteni rankinta aikaa, ja melkein itkettää ajatellakin kuinka paljon silloin söin ja kuinka huono itsetuntoni oli. Painoin yläasteella yli 110 kg. Kävin ravintoterapeutilla ja terveydenhoitajalla, mutta en koskaan myöntänyt kenellekään herkutteluni todellista määrää.

Olen niin kiitollinen siitä, että päätin kääntää kelkkani lukioiässä ja laihdutin sen reilut 25 kiloa - siitäkin huolimatta, että siitä on se 15 kiloa tullut takaisin. Mutta ainakin sain silloin pahimman kierteen katkaistua, enkä voisi kuvitellakaan, että enää koskaan söisin sillä tavalla. Tavallaan olen jo jossain määrin onnistunut, sillä tilanne voisi olla sama kuin joitakin vuosia sitten. Kuitenkin tunnen oloni äärimmäisen epäonnistuneeksi.

Nykyään osaan tunnistaa ne hetket, jolloin herkuttelu liittyy selvästi vaikkapa pahaan mieleen. Leivoin edellispäivänä pullaa, meille tuli tyttöystävän kanssa riitaa ja pullataikinani ei suostunut kohoamaan. Niinpä istuin keittiön lattialla taikinakulho kädessä ja nypin pullataikinaa suuhuni. Onneksi rationaalinen minäni puuttui peliin aika nopeasti, eikä vahinkoa sinänsä ehtinyt tapahtua.

Ehkäpä näiden pohdintojen myötä voisi herkuttelun vähentäminen jälleen edistyä, tai ainakin olen jälleen saanut ajatuksia purettua. Painonhallinta on ainakin minulle monimuotoinen prosessi, eikä pitkällä tähtäimellä onnistu itsekuriperiaatteella - johan se nähtiinkin.

Loppujen lopuksi tehtiin sovinto, pullataikina kohosi ja meillä on nyt pakkasessa hätävarakanelipullaa. Tätä neitokaista odottaa parin tunnin päästä alkava iltavuoro. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille, ja antakaa ihmeessä kuulua itsestänne, jos jaksatte juttujani lukea! :)