Taaksepäin ja eteenpäin

Viikon lomani on ohi, ja tänään aloitin jälleen kerran uudessa harjoittelupaikassa. Olen huomannut, että sama kaava toistuu aina ennen uutta työharjoittelujaksoa - nukun ensimmäistä päivää edeltävä yönä hyvällä tuurilla ehkä neljä tuntia, ja pyörin sängyssä jossain unen ja valvetilan rajamailla. Tämäkin siitä huolimatta, että en edes koe jännittäväni normaalia enempää. Lopputuloksena päädyin aamulla näyttämään lähestulkoon väkivallan uhrilta, kun tökin mascarat pitkin naamaa ja yritin epätoivoisesti hinkata niitä kiireessä pois.

En käynyt viime viikolla kertaakaan vaa'alla, sillä ensimmäistä kertaa ahdisti liikaa. Jostain syystä varsinkin pitkien vapaiden syömiset menevät aina huonommin verrattuna siihen kun käy säännöllisesti koulussa tai töissä vaikka sitä kuinka leikittelisi ajatuksella, että nythän sitä vasta onkin aikaa tehdä superterveellistä ja -maittavaa ruokaa. Toisaalta ongelmani on yhä edelleen se herkuttelu, eikä niinkään arkiruoan laatu. Nimimerkillä söin ihan liikaa suklaata, enkä vielä huomennakaan haluaisi punnita itseäni...

Jotain positiivista olen kuitenkin löytänyt, nimittäin edistysaskeleen jota en osannut edes odottaa. Paino heiluu samoissa lukemissa viikosta toiseen, mutta tänään huomasin, että työhousut istuivat paremmin päälle - ja voi sitä riemua! Viimeksi olen kulkenut hoitsukuteissa vain muutaman viikon elokuussa, sillä kotihoidossa ei käytetty suojavaatteita. Muistan varsin elävästi kuinka silloin murehdin sitä, miten housut tuntuvat juuri ja juuri vähän turhan napakoilta. Itsepäinen kun olen niin en suostunut ottamaan isompaa kokoa (ei kiitos XXL), sillä mikään ei tursunnut eikä pursunnut ulospäin. Tänään kuitenkin kiskoin ihan samanlaiset housut päälleni, ja ne tuntuivat päällä niin paljon mukavemmilta kuin aikaisemmin ja paitakin näytti jotenkin reilummalta.

Tavalliseen tapaani ehdin tietenkin jo muodostaa päässäni vaikka minkälaisia selityksiä siitä, että otin vain erilaiset housut, tai tämä on vain hetkellistä, olen maagisesti ollut tosi turvonnut koko elokuun ja nyt se on laskenut, tai jotain. Vaikka faktahan on se, että sitä masunympärystä kannattaisi mittailla punnitusten rinnalla, kun niiden lukemat eivät kuitenkaan välttämättä kulje käsi kädessä.

Olen pitkin viikkoa saanut ideoita vaikka minkälaisiin postauksiin, mutta kummasti pää tyhjenee kun avaa bloggerin ja yrittää jotakin saada aikaan. Mielessä on kuitenkin juttuja niin painohallintaan kuin ihan muuhunkin elämään liittyen. :)

Syöminen ja sosiaalisuus

Suomalaiseen kulttuuriin sosiaalinen syöminen ei kenties kuulu niin voimakkaasti kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa, mutta itse ainakin allekirjoitan sen, että syöminen on hyvin vahvasti myös sosiaalinen tapahtuma. Koen hyvän seuran tärkeänä osana syömistä, ja vaikka lapsuudenkodissani harvemmin syötiin yhtäaikaa, niin pyrimme aina tyttöystäväni kanssa olemaan samaan aikaan ruokapöydässä arkipäivien aamupalaa lukuun ottamatta. On ihanaa syödä ystävien, sukulaisten tai oman rakkaan kanssa ja nauttia koko tapahtumasta.

Viikonloppuna heräsin kuitenkin taas sosiaalisen syömisen negatiivisiinkin puoliin, kun keräännyimme sukulaisten voimin yhteen ja tarjolla oli koko ajan jotakin enemmän tai vähemmän epäterveellistä. En koe ongelmalliseksi kieltäytyä herkuista kahvipöydässä, mutta kieltämättä joskus tulee kohteliaisuussyistäkin tehtyä huonoja valintoja ruokailun suhteen. Nyt kuitenkin majoituimme aika alkeellisesti keskellä ei-mitään ja olin aivan toisten ostamien ruokien varassa, joten syödä piti sitä mitä sai - esimerkiksi rasvassa paistettua pyttipannua ja pizzaa. Huonosti syömisestä muodostuu ikävä kierre, sillä huonolaatuinen ruoka ei pidä nälkää samalla tavalla, ja koko ajan tekee mieli syödä ja syödä, ja silloin tulee popsittua myös niitä ns. vapaavalintaisiakin juttuja kuten sipsiä ja suklaata... Siispä viimeiset pari kolme päivää olen syönyt vähän miten sattuu ja varmastikin aivan liikaa, ja vasta nyt alkaa olo taas tasaantua.

Jos nyt jotain hyvää pitäisi löytää tällaisista syömiskierteistä niin mainittakoon sitten se, kuinka hyvältä tuntuu kun kierteen saan katkaistua ja alkaa taas tuntua normaalilta!

Skippasin tänään ensimmäistä kertaa tiistaiaamun punnituksen. Osittain sen takia, että unohdin, mutta toisaalta tein tietoisen valinnan olla menemättä vaa'alle kun asian jälleen muistin. Olo on ihan turvonnut viikonlopun jäljiltä ja menkat alkoivat eilen, joten mitään mieltäylentäviä lukuja ei kyllä saataisi.

Tällaisilla fiiliksillä eteenpäin, oppari ja koulujutut stressaavat taas vaihteeksi, mutta jospa tämän viikon saisi nyt lomailtua.

Terveiset tien päältä

Ensimmäinen ja todennäköisesti yksi hyvin harvoista kännykkäpostauksista.

Eilen oli viimeinen päivä senhetkistä työharjoitteluani, ja nyt on viikko vapaata ennen seuraavaa. Kävimme erään ystävän kanssa museossa ja käsityöläispihalla. ja oli ihan virkistävää välillä tehdä jotain erilaista työviikon jälkeen. Me harrastettaisiin paljon enemmän kulttuuria jos olisi useammin rahkeet käydä vähän muuallakin kuin tämän oman cityn nähtävyyksissä - täällä kaikki on niin nähty jo. :D

Tyttöystävän  pikkuveli tuli meille yökylään iltasella, tehtiin dipattavia kasviksia ja kanaa sipsejä unohtamatta. Aamulla jätin kaksikon nukkumaan, ja istun tällä hetkellä bussissa matkalla treffaamaan äitini, jonka jälkeen ajelemme vielä muutaman tunnin lisää tapaamaan erästä Ruotsista tullutta sukulaista. Ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa blogata kunnolla, joten senpä takia täältä naputtelenkin.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Puoli kiloa viikossa

Jes, ihanaa! -500 grammaa viime viikosta, eli ilmeisesti syömisten parantuminen ei ole ollut vain korvieni välissä. Muistutuksena, että painoani voi tosiaan seurata blogin alareunan mittarista, sillä vaikka en punnituspäivänä kirjoittelisikaan mitään niin päivitän uuden painon uskollisesti sinne.

Eilen oli ihan hirveä makeanhimo illasta ja mieleen juolahti vaikka mitä asioita joita olisi tehnyt mieli. Kumpikaan meistä ei tyttöystävän kanssa kuitenkaan järkkynyt päätöksestä pysyä nyt paremmilla reiteillä herkuttelun suhteen, ja tyydyimme keittämään iltapalaksi kananmunaa - joka tosin jäikin vasta tälle aamulle, sillä kuukahdin iltakymmeneltä ihan rättiväsyneenä sänkyyn. Vaikka nukuin tunnin tavallista pidempään ja sain viikonloppunakin ihan hyvin unta niin tuntuu nytkin, että voisin vain painua nukkumaan pariksi tunniksi.

Tällä kertaa ainoastaan pikaiset kuulumiset. :)

Parempaan päin ja vertailuja entiseen

Kulunut viikko ja viikonloppu menivät edellisiä huomattavasti paremmin, ja toivon että tämä näkyisi huomenna myös vaa'alla. Perjantaina käytiin ulkona syömässä ja elokuvissa, lauantain illallinen taas meni punaviiniä ja vähän suklaata nautiskeltaessa, mutta muuten ei olla juuri herkuteltu jotain ihan satunnaisia pikkujuttuja lukuun ottamatta. Sama linja jatkuu tälläkin viikolla.

Tänään sain muuten ihania kommentteja työharjoittelupaikassani. Olen tosiaan pyrkinyt siihen, että otan aina jotakin tuoretta ja vihreää sekä usein vielä hedelmiä töihin lounaan lisäksi, ja olen pysynyt linjauksessani todella hyvin. Ilmeisesti muutkin ovat sen huomanneet, sillä tänään useampi muu hoitaja katsoi eväitäni ja totesi, että "miten sulla on aina noin terveelliset eväät!" Tänään söin siis porsaskasviswokkia munanuudeleilla, lisäksi tuoretta kurkkua ja miniluumutomaatteja. Tuli ihan mahtava fiilis noinkin pienestä asiasta.

Pitäisi varmaan ottaa tavaksi listata viikon ruokia, jotta saisitte jotain kuvaa siitä mitä oikeasti laitan suuhuni, mutta tällä hetkellä en kuolemaksenikaan muista mitä kaikkea olen viime viikolla syönyt. :D Ainakin sitä wokkia, uuniohrapuuroa, riisiuunipuuroa, kanatortilloja, kalapaloja ja ranskalaisia (jep, viikon valmisruokasortuminen!)... Aamupala jatkaa aina samaa kaavaa viikonloppuaamuja lukuun ottamatta, eli ruisleipä päällysineen ja hedelmä tai viiliä, rahkaa, ruoansulatusjugurttia tms. Iltapala on samaten ruisleipää, joskus uunipuuroa kuten tälläkin viikolla, ja jos herkutella halutaan niin kasviksia ja dippiä. Välipalaksi pyrin useimmiten syömään hedelmää tai jos en aamulla ole syönyt mitään maitopitoista niin sitten sellaista, mutta välillä tulee otettua myös leipää. Ruokapäiväkirjan pitäjäksi minusta ei ole, sillä sen olen kokenut ja todennut omalla kohdallani hyvin huonoksi.

Jos nyt mietin tätä painonhallintaprojektiani edelliskertaiseen verrattuna, niin niiden ero on aika suuri. Viimeksikin laihdutin ainakin näennäisen terveellisesti, ja vaikka paino lähtikin alussa aika nopeasti putoamaan ja myöhemmin ihan hyvää ja tervettä vauhtia, niin tein loppuen lopuksi melko vähän muutoksia ruokavaliooni ja saatoin nipistää jostakin nälän kustannuksella. Kaloreiden laskeminen lähenteli pakkomielteistä. Näin jälkeen päin ajatellen oloni on nyt paljon parempi kuin silloin tai viime kuukausina, vaikka se ei ole kilojen tippumisena näkynytkään. Silloin kaikki syöminen tuntui haastavalta tavalla tai toisella, kun taas nyt selkeitä haasteita ovat herkuttelun vähentäminen ja liikunnan saaminen osaksi arkea. 

Pelkään, että menneet viikot toistavat itseään ja olenkin yliarvioinut itseni ja tämän viikon syömiseni - pahinta mitä voisi tapahtua on painonnousu huomisessa punnituksessa, pysyisi edes ennallaan. Mutta ainakin paljon paremmilla fiiliksillä lähdetään tulevaa viikkoa kohti! 

Mahdollisia selityksiä?

Teidän lukijoiden ja omaksi suureksi tylsyydekseni sama jojoilu painon kanssa jatkuu edelleen, sillä eilen vaaka näytti jälleen +1,2 kg. Niin masentavalta kuin tämä kuulostaakin, niin tunsin jo herätessäni tuolla takaraivossa naputtavan fiiliksen siitä, että noususuunnassa ollaan jälleen. Viimeiseen kuukauteen ei ole yhtään huvittanut käydä vaa'alla kun samat plussat ja miinukset pyörivät viikosta toiseen. Varoitus! En ainakaan tahallani yritä keksiä tekosyitä, mutta seuraavat neljä kappalejakoa sisältävät avautumista. :D

Tällä hetkellä ajatukset painon suhteen liikkuvat kaikkialla pettymyksen, epätoivon, ahdistuksen, motivaatiopiikkien ja päättäväisyyden välillä. Varmaan jo alussa kirjoittelinkin siitä, miten paino yhtäkkiä vain nousi sen n. 15 kg suunnilleen vuodessa, ja vaikka myönnän syöneeni silloin huonosti niin en voi oikein vieläkään käsittää, että miten ihmeessä niitä kiloja tuli niin mahdottoman paljon. Olin alkuvuodesta fyysisestikin todella väsynyt, ja terkkarin kautta pääsin lääkärille, joka lihomisen, väsymyksen ja muiden oireiden perusteella lähettikin sitten kilpirauhaskontrolliin.

Kilpirauhasen vajaatoimintaa on meillä suvussa, ja sitä epäiltiin omalla kohdallanikin jo lapsena, kun pituuskasvu ala-asteen alussa pysähtyi kokonaan lähes vuodeksi. Tässä parin viimeisen vuoden sisään olen itsekin pohtinut vajaatoiminnan mahdollisuutta niin sekalaisten ja tavallaan selkeidenkin merkkien vuoksi (palelu, matala ruumiinlämpö, lihominen, laihdutusvaikeudet, kummallinen aineenvaihdunta, väsyminen, kuukautisongelmat jne.), mutta tammikuussa arvot olivat vielä juuri ja juuri normaalien viiterajojen sisällä - mikä ilmeisesti ei ilmeisesti kuitenkaan välttämättä poissuljekaan kilpirauhasen vajaatoimintaa, vaan voi riippua ihan lääkäristäkin miten asian tulkitsevat.

Voihan oikeastikin olla, että kaikki kilpirauhasen vajaatoimintaan viittaavaat merkit selittyisivät ihan muilla asioilla tai olisivat vain minulle ominaisia tai normaaleja asioita, ja laihdutusongelmatkin ratkeaisivat isommilla muutoksilla ruokavalioon, mutta jotenkin ne keväiset labratuloksetkin jäivät vaivaamaan - tässä parin viikon sisään pitäisi varmaan pyydellä uudet labrat. Tällä hetkellä väsymys ei piinaa samalla tavalla kuin puoli vuotta sitten, jolloin töissäkin tuntui että nukahdan pystyyn, mutta en ihan oikeasti jaksa esimerkiksi lähteä lenkille, laittaa ruokaa tai siivota kotona samalla tavalla kuin ennen, olin sitten töissä, koulussa tai vapaalla.

Tällaista spekulointia tänään. Toki viime viikon syömiset ei olleet mitään maailman mallikkaimpia, mutta on se nyt mielestäni kuitenkin kumma, ettei pitkään aikaan ole muutosta tapahtunut mihinkään suuntaan. Viikonloppuna tuli liikuttua paljon normaalia enemmän kun kurvasin kotipaikkakuntani kävelyteitä porukoiden ison koiran kanssa, ja ruokailutottumukset meillä on mielestäni terveelliset niitä herkutteluja lukuun ottamatta - ja meidän herkuttelut kun jää sipseihin, karkkeihin ja satunnaisesti leipomuksiin ja viiniin. Kyse ei siis ole siitä että vetäisin hampurilaisia, pizzaa tai ranskalaisia aterioiden tilalla tai välissä, vaan syön normaaleja ruokia ja normaalikokoisia annoksia joka päivä. Kiinnitämme huomiota aina viljan ja rasvan laatuun, suolan määrään, sokeriin, kasviksiin ja hedelmiin...

Mutta eiköhän nyt vain tsempata sitten eteenpäin, ei siinä muukaan auta. :) Viikko on alkanut lupaavasti ja ollaan tyttöystävänkin kanssa sovittu, että pidetään nyt tiukempi linja kaikenlaisen herkuttelun suhteen tällä viikolla.

Kaappieloa

Olen kirjoittanut blogiani jo pari kuukautta, ja pikku hiljaa mieltäni on alkanut enemmän ja enemmän nakertaa se, etten ole kokenut kirjoittavani täysin avoimesti. Sille on syynsä, miksi olen aina käyttänyt sukupuolineutraaleja termejä kun olen puhunut kihlatusta, avokista, kullasta tai paremmasta puoliskosta. Jonkinlainen leimautumisen pelko, yksityisyyden suoja ja oma suojamuuri on estänyt rehellisesti sanomasta tyttöystävä tai nainen, vaikka olemme olleet yhdessä lähes kolme vuotta.

Se on sinänsä hassua, sillä oma bloginihan tämä on, ja omaksi ilokseni lähdin tätä kirjoittamaan. Olen täysin sinut itseni suhteen, mutta blogin kohdalla oli kyse siitä, etten halunnut tulla leimatuksi. Myös jonkinlainen huoli tunnistetuksi tulemisesta vaikutti asiaan, sillä vaikka itselleni asialla ei ole väliä, niin en voi puhua tyttöystäväni puolesta.

Olen ns. oikeassa elämässäni avoin suhteestani - lähes kaikki sukulaiset toiselta puolelta perhett ä tietävät, samoin ystävät ja koulukaverit. Kerron rehellisesti jos joku puhuu tai asia tulee puheeksi. Lähinnä vältän pitämästä turhaa meteliä henkilökohtaisesta elämästäni uusissa ympäristöissä tai tilanteissa joissa asialla ei yksinkertaisesti ole mitään merkitystä - esimerkiksi harjoittelujaksoilla vältän koko aihetta kun en yksinkertaisesti vain halua ottaa sitä riskiä, että tavanomaiseen kahvipöytäkeskusteluun osallistuminen voisi vaikuttaa ohjaukseeni ja oppimiseeni, vaikka nykyään ihmiset ovatkin usein hyvinkin avoimia.

Kahvipöytäkeskusteluista vielä sen verran, että usein on oikeasti yllättävän vaikeaa osallistua työpaikan taukohuonekeskusteluihin jos ei halua, että oma parisuhde ei tule puheeksi. Niin monesti puhutaan vaimoista, miehistä, tyttöystävistä ja poikaystävistä, lapsista... Eikä oma rohkeus ihan vielä riitä kajauttamaan ilmoille, että hei, niin se minunkin tyttöystäväni tekee, vielä kun muutenkin olen enemmän kuuntelija ja sivustakatsoja. Toisaalta en ole myöskään koskaan tykännyt siitä ajatuksesta, että puhuisin vaikeissa tilanteissa tyttöystävästäni miehenä tai poikaystävänä, kun hän ei sitä yksinkertaisesti ole.

Tarkoitus ei ole nytkään tehdä asiasta mitään numeroa, mutta koin luontevammaksi puhua asiasta erillisessä postauksessa kuin jos olisin vain mahdollista hämmennystä herättäen alkanut yhtäkkiä puhua tyttöystävästä. Ja vaikka parisuhteen ja oman seksuaalisuutensa kokisikin kuinka luontevaksi ja luonnolliseksi asiaksi tahansa, ei se toiselle sitä välttämättä ole - toivon siis, että kirjoittamalla asiasta voin mahdollisesti luoda siihen perspektiiviä. Asiasta saa kysyä ja puhua, se ei haittaa. :) Ihanaa alkuviikkoa!

Vaatemietteitä

Arki on sujunut tällä viikolla vähän paremmin niin terveyden kuin syömistenkin puitteissa. Ihan terve en vieläkään ole, lääkäri diagnosoi korvatulehduksen (tosin hieman arpomalla, että missä osassa korvaa se lopulta on). Herkuteltu kyllä on, mutta paljon vähemmän kuin sairastellessa - joskin saapa nähdä kuinka viikonloppuna käy, kun matkustan porukoiden luokse. Onhan se niin, ettei kukaan ole sitä ruokaa väkisin kurkusta alas tunkemassa, mutta kiusausten vastustaminen on niiiiin paljon vaikempaa kun sitä seitsemää sorttia on jatkuvasti tarjolla, ja äitini hokee vieressä, että "voithan sinä nyt täällä syödä kun syöt kotona sitten terveellisesti!"

Viimeistään ensi viikolla pitäisi lähteä farkkuostoksille, sillä ainokaiset käyttöfarkkuni hajosivat jälleen sillä klassisella tavalla sisäreisistä. Tykkään shoppailusta, mutta vihaan uusien farkkujen ostamista. Miksikö?

a) Ne ovat aina liian kalliita opiskeliijabudjettiin. Seuraava syy kumoutuisi jos voisin ostaa ihan minkä hintaiset farkut tahansa.

b) Kokoja on hyvin niukasti. Löytäisin varmaan helpommalla housuja jos olisin tasaisen lihava, mutta koska kaikki kilot ovat kertyneet mahaani ja reisiini, niin apua.

c) Sovituskoppiahdistus iskee heti kun näen itseni ilman vaatteita liian läheltä peilistä.

Paitoja löydän suhteellisen helposti, joskin useasti neuleiden kanssa syntyy problemaa. Tuntuu, että kaikki neulepaidat on suunniteltu kapeille ja pitkille ihmisille, ja vaikka en ole keskivertoa lyhyempi, näyttävät pitkät paidat päälläni aivan naurettavilta. Ostan usein väreiltään aika maanläheisiä vaatteita, vihreeä/tummansinistä/mustaa ja ruskeaa. Toisaalta ehkä viimeisen vuoden sisään myös valkoiset vaatteet ovat kummasti yleistyneet vaatekaapissani. Housuina en kotirytkiä lukuun ottamatta osaa käyttää kuin farkkuja. Useimmiten vaatekokoni on L-XL, mutta farkuissa numerot nousevat aivan tähtitieteellisiksi.

Tällaisia tuskailuja tällä kertaa, hyvää viikonloppua niin satunnaisille kuin vakituisillekin lukijoille! :)

Hirveän huonot fiilikset

Harvemmin tulen näin aamutuimaan kirjoittamaan, mutta nyt tuntui siltä että on pakko saada purkautua, kun töihinkään ei yhtään huvittaisi lähteä. Vaaka näytti aamulla jälleen 96,9 kg, eli +1,1 kg.

Tiesin jo eilen, että en haluaisi aamulla käydä vaa'alla - tällaisina hetkinä kaikki ne pienet muutokset joita olet saanut aikaan tuntuvat niin turhilta. Mitä väliä sillä on kuinka paljon vihreää syön aterioillani tai mitä leipää syön, jos kuitenkin käy näin? En todellakaan ole luovuttamassa, sillä en enää osaa kuvitella itseäni täysin välinpitämättömänä syömisistäni, mutta suoraan sanottuna tällä hetkellä niin vituttaa oma itseni. Kuten edellisestä postauksesta käy ilmi, niin flunssaviikkoni on mennyt pitkälti mässytellessä.

Toiset ovat parissa kolmessa kuukaudessa laihduttaneet viisi tai kymmenen kiloa, ja itse junnaan saman puolentoista kilon kanssa. Naurettavaa. Yhdessä vaiheessa osasin jo syödä herkkuja kohtuullisemmin, mutta nyt on ruvennut vaikuttamaan siltä että se on päässyt tyystin unohtumaan.

Olen yrittänyt puhua paremmalle puoliskolleni, että nyt aletaan taas syödä paremmin, ja hän on aina samaa mieltä - mutta silti me molemmat aina myönnymme ostamaan niitä herkkuja. On kauhean ihanaa ja lohdullistakin, että olen jonkun ihmisen kanssa, joka hyväksyy minut sellaisena ja sen kokoisena kuin olen, mutta toisaalta niin turhauttavaa, että silloin ei ehkä tule oltua niin tiukka itsensä suhteen. Herätinpä hänet sitten aamuangstissanikin ihan vain kuulemaan paljonko vaaka taas näytti. Mitä hän vastasi?

"Kulta."
"No?"
"Mä rakastan sua."

Ainakaan hänen silmissään en ole koskaan epäonnistunut. :)