Raha ja terveellisyys

Monet sanovat, että terveellinen ruoka on kallista eikä ole varaa syödä terveellisesti - ja yhdyn itsekin osittain tähän väitteeseen. Silloin kun rahatilanne on tiukka, sen huomaa välittömästi jääkaapin sisällössä. Viimeisen viikon aikana ei meilläkään ole ostettu salaattiaineksia, kovin kummoisia hedelmiä tai laadukasta lihaa. Mutta ei se silti tarkoita sitä etteikö meiltä löytyisi vaikkapa porkkanoita, kaurapuuroa tai mandariineja - ihan terveellisiä juttuja siis. Mikä kuitenkin itseäni harmittaa on se, että vaikka käytännössä olisi mahdollisuus syödä terveellisesti, niin monipuolisuus puuttuu ruokavaliosta silloin kun rahat ovat tiukalla.

Ei kukaan jaksa syödä pitkiä aikoja pelkästään porkkanoita, kaurapuuroa tai mandariineja. Niihin tylsistyy, ja silloin alkaa kaivata juuri sitä vaihtelua, mitä ostamalla saisi - ja helposti tippuu ne jo terveelliset asiat ruokavaliosta. Opiskelijalle käytännössä kaikki on kallista silloin kun ainoa rahanlähde on opintotuki, saati sitten esimerkiksi marjat, rahkat, salaatit, pähkinät, lihat, kala... Kaikki sellaiset asiat, joita mielelläni ostaisin, mutta joihin ei aina ole varaa. Kuten ei nytkään.

En ole varmaan kahteen viikkoon noudattanut sitä sääntöäni, jonka mukaan pyrin aina ottamaan jotain vihreää töihin. Joko en ole jaksanut leikata sitä iänikuista kurkkua mukaan, tai en yksinkertaisesti näe mieltä siinä, että se olisi ainoa vihreä asia lautasellani. Ehkä nurinkurista, mutta ne samat asiat päivästä toiseen alkavat tympiä. Tällä hetkellä odottelemme ensi viikkoa siinä tilanteessa, että jokainen senttikin lasketaan ennen kauppaan lähtöä.

Haaveilen siitä, että pystyisin jaksaisin tehdä sijaisuuksia ensi keväänä teoriaopintojen aikaan ennen syventäviä harjoitteluja. Opiskelijana olemisessa ärsyttää se, että jos ei työskentele opintojen ohella tai ei omaa avokätisiä vanhempia, niin ei oikeasti ole rahaa aina kaikkeen siihen, mitä tarvitsisi. Kyllä meidänkin tulee joskus tehtyä hankintoja jotka myöhemmin huomaa turhiksi tai huonoiksi, mutta onneksi harvemmin. Se mikä kuitenkin harmittaa ja rassaa eniten ei liity niinkään niihin satunnaisiin hankintoihin tai uusien vaatteiden ostamiseen vaan siihen, ettei ole rahaa ostaa sellaista ruokaa, jota oikeasti haluaisi - ja se, että harva työssäkäyvä ihminen ymmärtää, miten vähän sitä rahaa oikeasti on.

Tiivistetysti: vähälläkin rahalla voi syödä terveelliesti, mutta mistä sen monipuolisuuden löytäisi?

Tavallista tasa-arvoa

Suomessa ollaan askelta lähempänä tasa-arvoista avioliittolakia, ja tuntuu ihan mielettömän hienolta, että eduskunnan enemmistö äänesti asian puolesta! Vaikka blogini tarkoitus on käsitellä painonhallintaa ja en ole lupauksestani huolimatta ehtinyt niistä asioista juurikaan kirjoitella, niin tämän postauksen minä haluan kanssanne jakaa.

Olen kuullut ja lukenut mitä ihmeellisimpiä perusteluja sille, miksi Suomeen ei pitäisi saada tasa-arvoista avioliittolakia, ja kommenttia on tullut henkilökohtaisesti päin naamaakin. Ehkä absurdein niistä on ollut erään uskovaisen koulukaverini yksinkertainen toteamus: "siitä syntyisi sotku". Mitenniin, minkälainen sotku? "no... en mä tiedä, sotku vain." Tänään taas luin eduskunnan äänestystulosten julkaisemisen jälkeen iltapäivälehden kommenteista varsin oivallisen perustelun sille, miksi Helsingin mielenosoituksissa puolesta olevia oli tuhansia, ja vastaan olevat pystyttiin laskemaan kymmenissä. "Suurin osa varmaan työttömiä, sehän selittää asian." 

En ole koskaan kyennyt ymmärtämään, mikä seksuaali- tai sukupuolivähemmistöissä ihmisiä nyppii, enkä sitä, miksi meidät nähdään jotenkin erilaisina. Kuuntelin eilen sivukorvalla eduskunnan puheenvuoroja lakiehdotukseen liittyen, ja tyrmistelin joidenkin kansanedustajien perusteluja. Aikuiset Suomen päättäjät... Voisi kuvitella, että nykyaikana ihmiset tajuaisivat olla luomatta stereotypioita, mutta kyllä ne vain edelleen elävät vahvasti joidenkin mielikuvissa - kaikki homomiehet ovat feminiinisiä himoshoppaajasisustajia, ja -naiset miehisiä rekkalesboja. Biseksuaaleista nyt puhumattakaan, jotka haluavat samanaikaisesti kumpaakin sukupuolta ja viettävät riestasta elämää. Tietenkin.

Käytän esimerkkinä itseäni. Lapsena minulla oli isä ja äiti, kunnes isä lähti. Biologia ei tehnyt hänestä yhtään sen kelvollisempaa kasvattajaa. Rakastin yli kaiken nukkeja ja Barbieita. Ekaluokkalaisena vietin arki-iltapäivät vaarini kanssa. Halusin olla samanaikaisesti palomies, lääkäri, kokki ja poliisi. Olin aina hyvä koulussa, tunnollinen ja hyväkäytöksinen. Minulla on pitkät, paksut tummanruskeat hiukset, punaiset huulet ja siniset silmät. Käytän feminiinisiä vaatteita, korkokenkiä, koruja ja meikkaan päivittäin. Käsilaukustani löytyy hirveästi roinaa. Nykyään haluan isona sairaanhoitajaksi, ja olen kovaa vauhtia matkalla tavoitteeseeni. Vanhemmat kollegat sanovat, että olet niin rauhallinen, susta tulee hyvä hoitaja. Kotona kokkaan, siivoan ja teen samoja asioita kuin muutkin suomalaiset. Eikä kukaan ole koskaan arvannut, että olen lesbo. Tuleeko ihmisille oikeasti yllätyksenä se, että lesbot, homot, biseksuaalit tai itsensä miten tahansa määrittelevät tai määrittelemättömät henkilöt eivät näytä sen erikoisemmilta kuin muutkaan ihmiset, saati sitä sitten ole?

Vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki saataisiin lyötyä lukkoon Suomessa, on silti edessä ennakkoluulojen, asenteiden ja oletusten muuttaminen - ja ylipäätään tasa-arvoisesta avioliittokäsitteestä ennen pitkää luopuminen. Sillä mikäpä ei olisi tasa-arvoisempaa kuin se, että ei tarvitsisi erikseen mainita avioliiton olevan tasa-arvoinen? Mielipiteitä saa olla jokaisella, mutta kun ne perustuvat vain hataraan tietoon tai tuntemukseen, tai kun ne ovat vain omaksuttuja, kannattaisi silloin ottaa asioista selvää ja avata mieltään uudelle - ja ymmärtää, että samanarvoisia me olemme kaikki mihinkään ominaisuuteen katsomatta. :)

Joulunodotusta

Jälleen kerran pahoittelut harvasta kirjoitustahdistani - viikonloppu meni vuosipäivän vietossa ja uuteen harjoittelupaikkaan asennoituessa. Tänään siis aloitin tämän vuoden viidennen eli viimeisen työharjoitteluni, ja luojankiitosihanaa loma häämöttää neljän viikon päässä. Hyppy psykiatriasta sairaanhoitajan vastaanotolla työskentelyyn tuntuu hurjalta ja uusi työyhteisö jätti kenties hieman pahan maun suuhun näin ensimmäisen päivän jälkeen, mutta eiköhän tämä jakso jakseta vaikka päällään seisten.

Jouluunkin on enää kuukausi, ja varmaan ihan tuotapikaa lehtien otsikoita alkaa koristaa viimehetken laihdutusvinkit tai syömisniksit pyhien varalle. Rakastan joulua ja olen tänäkin vuonna päättänyt, etten varmasti stressaa syömisistä. Joulu on vain kerran vuodessa, enkä muista kuin ehkä yhtenä tai kahtena jouluna "lihoneeni" pari kolme kiloa, jotka nekin taisivat lähteä itsestään. Syön jouluna ihan samalla periaatteella kuin muutenkin eli silloin kun on nälkä ja maalaisjärkeä käyttäen, ruoka vain toki on erilaista. Kyllä jouluna saa höllätäkin.

Vaikka joulukarkit notkuvat jo kauppojen hyllyllä, ei oikeastaan ole tullut mitään sen suurempaa houkutusta vielä ostella mitään. Myönnän, että suklaa tekee minulle kyllä hyvin kauppansa, mutta olen aina ajatellut, että on kivempi säästää se nautinto sinne itse joulunviettoon. En juurikaan välitä joulutortuista enkä pipareista, joten niitä ei tule syötyäkään - torttuja paistellaan tyttöystävän mieliksi ja pipareita meillä leivotaan ihan leipomisen ja perinteiden ilosta, ja kuskataan sitten sukulaisille. Tänä jouluna taidankin muuten kokeilla piparitaikinan tekemistä ihan itse.

Itsetekemisestä puheen ollen, olen ottanut missiokseni tehdä myös tämän vuoden joulukortit itse. Kummasti on lähetyslistakin on lyhentynyt. :D Huomenna tai ylihuomenna postailen enempi painoasioista kun on viikon punnituskin takana.

Hyvää alkavaa viikkoa!

Aiheen vierestä

Vaaka näytti tänään 95,4 kg eli -200 grammaa viime viikosta. Pudotus se on pienikin pudotus - etenkin kun syömiset menivät loppuviikosta ihan metsään enkä ole alunalkaenkaan tavoitellut isoja rykäyksiä. Tämä on varmaan kolmas tai neljäs viikko kun suunta on ollut laskusuuntainen, ja hyvä niin. Se kuitenkin kertoo siitä, että jokin menee oikein.

Tänään olen jo hieman paremmalla mielellä, ja sain itseasiassa aivan loistavan tekstiviestin tuossa pari tuntia sitten. "Hei! Sormuksenne on noudettavissa."

En muista olenko aikaisemmin maininnut, että hukkasin ensimmäisen kihlasormukseni - tai oikeastaan en edes hukannut, vaan vanhanaikaisesti todeten se hävisi kuin tuhka tuuleen. Laskin sormuksen pöydänkulmalle useampi kuukausi sitten kesällä kun aloin pestä perunoita äitini luona. Osasin kaivata sitä vasta illalla monen tunnin kuluttua, ja silloin käännettiin sitten koko talo ympäri: siirrettiin jääkaapit, pengottiin roskikset ja imurin pölypussi, kontattiin koko perheen voimin pitkin lattioita. Kaivettiin jopa koirankakat läpi ja ihan tuloksetta. Olen varsin vakuuttunut siitä, että sormus päätyi sukulaisten koiran vatsaan, sillä äitini koira sylkee vierasesineet suustaan ulos. Harmi vaan, että molempia karvaturreja ehdittiin juoksuttaa vapaana metsässä ennen kuin seuraavana päivänä vasta hoksattiin, että sormus voisi olla jomman kumman koiran masussa.

Vasta muutama viikko sitten sain aikaiseksi hankkia uuden sormuksen. Osittain siksi, että olisin halunnut samanlaisen sormuksen kuin aikaisemmin, mutta sellaista ei löytynyt, enkä osannut päättää ottaisinko samankaltaisen vai täysin erilaisen. Muistissa oli myös tuoreeltaan kauppiaiden hieman nihkeä suhtautuminen kahteen naiseen ostamassa sormusta, joten harkitsin pitkään myös verkosta tilaamista. Ja toki rahatilannekin vaikutti asiaan. Lopulta päädyin ihan sattumalta yhden kauppakeskuksen koruliikkeeseen, jonka vitriinissä oli esillä Everybody's Darling malliston sormuksia.

Ja tällainen sieltä sitten nimettömään saatiin: yksinkertainen, hieman erikoisemmalla pinnalla oleva hopeasormus. Aivan erilainen kuin edellinen. Vihdoinkin.

Väsynyttä ahdistusta

Tarkoitukseni oli kirjoitella tänne blogin puolelle jo viikonloppuna, mutta stressi ja ahdistus on taas alkanut nostaa päätään. En tiedä vaikuttaako asiaan eniten lähestyvät deadlinet, seuraavaan harjoittelupaikkaan siirtyminen viikon päästä, parisuhdehuolet, rahastressi vai opinnäytetyö - tuntuu, että kaikki on kietoutunut yhdeksi keräksi, josta ei enää löydä langanpäätä. Näen ympärilläni koko ajan vain tekemättömiä töitä, oli kyse sitten kouluhommista tai murusista lattialla. Tämä siitäkin huolimatta, että olen asioihin panostanut.

En ole koskaan osannut purkaa ahdistustani liikuntaan, mutta eilen hyppäsin hetken mielijohteesta kuntopyörän selkään kuulokkeet korvilla, suljin silmäni ja poljin. Tuntui niin hyvältä.

Syömiset sitten - hyvä kun edes muistan mitä olen saanut suustani alas. Toisina päivinä olen syönyt liian vähän ja toisina liian paljon, ja aika epämääräisesti. Olen syönyt karkkia, sipsiä ja suklaapiirakkaa. Nakkeja ja ranskalaisia. Suoraan sanottuna en ole jaksanut viimeiseen pariin päivään ajatella ruokaa ainakaan järkevältä kantilta ollenkaan. Tällä hetkellä olen jotenkin kauhean väsynyt koko elämääni, ja tuntuu etten ole tyytyväinen oikein mihinkään.

Toivottavasti loppuviikosta ollaan hilpeämmissä tunnelmissa - meillä alkaa tyttöystävän kanssa tulla kolme vuotta yhdessäoloa täyteen, ja ollaan menossa viikonloppuna kylpylään. Joka tapauksessa hyvää alkavaa viikkoa teille lukijoilleni. :)

Pikainen punnituspäivitys

Jes, -300 grammaa viime viikosta, eli 95,6 kg eilinen paino. Kävin jo eilen merkkailemassa painon ylös seurantatickeriin, mutta kun vasta tänään ehdin kirjoittelemaan asiasta, niin aloin jo ihan miettiä näinkö sittenkin oikein ja olisivatko numerot olleetkin toisin päin. Varmistuspunnitus takasi sen, että eiköhän lukema ihan oikein ollut - tänään kun se oli vielä parisataa grammaa alhaisempikin.

Eilen ja edellispäivänä ollaan molemmat tyttöystävän kanssa herkuteltu. Mitään övereitä ei olla onneksi vedetty, ollaan syöty irtokarkkia ja vähän suklaata, mutta parempi olla taas muutama päivä ilman makeaa ennen kuin liikutaan vaarallisilla vesillä. Alan pikku hiljaa olla toiveikkaampi sen suhteen, että voisin oikeasti joskus löytää sen kultaisen keskitien herkkujen syömisessä - ennen se on tuntunut lähinnä vain epätoivoiselta ja kaukaiselta haaveelta.

Tällainen pikapostaus tänään. Iltavuoroa odotellessa!

Talvi yllätti suomalaiset

- tai näin ainakin otsikot ovat eilisestä asti väittäneet. Kieltämättä olin melkoisen hämmästynyt kun eilisaamuna heräsin ja ikkunasta näkyi valkoisen lumen peittämä maa, sillä säätiedotusten seuraaminen oli jäänyt muutamaksi päiväksi. Kaikista vuodenajoista pidän ehdottomasti eniten syksystä, mutta en pistä yhtään pahakseni lumen tuloa - tosin talvikenkien metsästyksessä tuli kiire!

Olen lompsotellut vuoroin tennareilla, vuoroin kumisaappailla koko loppusyksyn, mutta pari päivää sitten oli pakko kaivaa edellistalven talvikenkäraukkani esille. Ihme että olen selvinnyt vain muutamilla rakoilla, sillä kengillä on aivan järkyttävä kävellä - ne ovat hajonneet pitkässä käytössä niin perinpohjin, että askellankin niillä vinoon. Viime talven niillä vielä pärjäsi, kun opiskelijana ei juuri uusia kalliita kenkiä osteta. Kiitos alennusmyyntien sain kuitenkin tänään upouudet talvikengät, joilla toivottavasti kelpaa kävellä!

Kengät muuten näyttävät kuvassa aivan valtavilta, vaikka myönnän olevani naiseksi aika isojalkainen. Käytän yleensä kokoa 40-41 vähän mallista riippuen, yleensä 40 riittää. Jalkani koko muuten pieneni silloin kun laihdutin sen monta kiloa muutama vuosi sitten, silloin kengät saivat olla koon tai kaksi isommat! Varmaan johtuu silloisten turvotustenkin laskemisesta.

Viikon ruokailuista ei ole kauheasti erityistä sanottavaa, sillä hyvin tasapaksusti on mennyt. Joka päivä on tullut valitettavasti naposteltua jotain makeaa, vaikka en nyt tarkoita mitään isoja juttuja - esimerkiksi keksi tai muutama hedelmäkarkki on mennyt. Edellispäivänä herkuttelin irtokarkeilla elokuvissa, mutta ne 150 grammaa (joita  jäi seuraavallekin päivälle, hurraa) on tainnut olla tämän viikon isoin herkkuhetki. Tällä viikolla olen syönyt kasvissosekeittoa, kalakeittoa, jauhelipapukastiketta ja tummaa makaronia, itsetehtyä broileripizzaa, dipattavia kasviksia ja broileria sekä itsetehtyä täytettyä broileri-mozzarella-tomaattileipää. Pizza ja leipä, no - asiat voisivat olla huonomminkin, ja ainakin itse tehdystä ruoasta tietää mitä siihen on tullut ja minkä verran.

Meillä muuten dipattavat kasvikset ovat esimerkiksi juuri (itse maustetun) kanan kanssa sellainen isompi ruoka, jos ei syystä tai toisesta ole ehtinyt syödä päivällistä ja päivä on kuitenkin ehtinyt venyä jo jonnekin seitsemän kahdeksan tienoille. Me tehdään ihan kaupan dippipussista kermaviilidippi, pilkotaan reilusti kurkkua, porkkanaa, paprikaa ja kukkakaalia (joskus myös kirsikkatomaattia) ja syödään broilerin kanssa. Ennen kanan tilalla oli yleensä nugetit tai ristikkoperunat, mutta on sanomattakin selvää etteivät ne ole siitä terveellisemmästä päästä. Joskus syödään myös ihan herkkuna iltasella, ja silloin saatetaan ostaa kasvisten lisäksi pieni pussi sipsejä. Yhä useammin ollaan voitu tyytyä pelkästään kasviksiin, ja olen aika ylpeä näistä molemmista muutoksista. :)

Näissä tunnelmissa palaan lauantaipäivän viettoon (ja yksinolosta nautiskelemiseen), vasta nyt huomasin saaneeni kolmannenkin lukijan - tervetuloa! 

Kuulumisia viikolta

Taas on jäänyt kirjoittaminen vähemmälle, ja lokakuukin on ehtinyt vaihtua marraskuuksi. Tuntuu, että aika menee hirveän nopeasti eteenpäin! Punnitus näytti -600 grammaa viime viikosta, eli 95,9 kg. Voin ihan rehellisesti kuitenkin todeta, että en ymmärrä miksi, sillä ajattelin varsinkin viikonlopun menneen penkin alle - en siis oikeastaan osaa edes iloita tuloksesta. Vähän hölmöä ehkä.

Jälleen kerran on hammaslääkärireissu takana ja enpä voi taaskaan kehua kokemustani kovinkaan hyväksi, sillä lähdin itku kurkussa pois vastaanotolta. Onneksi paikattavaa suussa ei oikeastaan enää ole yhtä reikää lukuun ottamatta, ja tämänkinkertainen reikä oli kuulemma yllättävän pieni - harmi vain, että sama hammaslääkäri odottaa minua parin viikon päästä. Hän ja hammashoitaja keskittyivät juttelemaan vain toisilleen, eikä kumpikaan vaivaantunut selostamaan tekemisiään - tästä annoinkin sitten suoraan heille palautetta käynnin jälkeen. Välillä myös tuntui siltä että tukehdun, kun en saanut nielaistua ja parivaljakko hääräsi suussani kohtuuttoman pitkiä aikoja. Ja mitäpä olisi hammaslääkärikäynti ilman sitä sokerista, napostelusta ja syömisestä valistamista. Niin, minähän en ole kuullut näitä asioita viimeisen kymmenen vuoden sisään n. tuhat kertaa? Toki ymmärrän, että ennaltaehkäisevä työ on suunterveydenhuollossa ihan yhtä tärkeää kuin missä tahansa muuallakin, mutta joillakin olisi syytä miettiä sitä tapaa, millä asiansa esittää ja ylipäätään sitä, onko se aina tarpeen. Aamen.

Viime viikolla aloitin uudessa harjoittelupaikassa, ja lasten hoitotyön ohella psykiatriakin on alkanut kiehtoa. Harmi vain, että kevään syventävät harjoittelut pitää valita jo huomenna, eli aikaa lisämietinnälle ei oikeastaan ole. Osasto jolla olen on todella mielenkiintoinen ja ihmiset ovat mukavia, mutta opiskelijan ohjaus ei ensimmäisellä viikolla toiminut ollenkaan.

Viikonloppuna kävin tosiaan porukoiden luona, ja kuten olen aikaisemminkin maininnut, niin siellä syöminen menee aina vähän miten sattuu. Yleisesti ottaen ruoka jota lapsuudenkodissani syödään ei ole siitä terveellisimmästä päästä, ja herkkujakin ostetaan kotiin vähän liiankin riittävästi. Opiskelijana en viitsisi käyttää rahaa siihen, että ostaisin sinne omat ruoat. Herkut taas, no. Houkutukset ovat valitettavan suuria, kun jotakin on koko ajan tarjolla, ja tänä viikonloppuna juhlistettiin halloweenia. Jotakin hyvää on kuitenkin siinä, että äidin luona käydessä tulee aina liikuttua paljon enemmän kuin yleensä, kun lenkitän porukoiden koiria ja touhuan siskopuolen kanssa leikkipuistossa.

Näillä kuulumisilla taas eteenpäin!