Liikunnan vaikeudesta ja omista asenteista

Mainitsin yhdessä aikaisemmassa postauksessani, että liikunta ei koskaan ole ollut minulle helppoa. Koen sen pakkopullana - ja aloitan yleensä aina liian nopeasti ja raskaasti, usein satutan itseni heti kättelyssä tai olen vain niin puhki etten jaksa enää. Tämän ongelman tiedostaneena olen yrittänyt välillä aloittaa liikuntaa rauhallisemmin, mutta silloin ajatuskulkuni on turhan vilkas ja lannistun. Muutkin pystyvät aloittamaan raskaasti. Teen liian hitaasti. Ei tästä ole mitään hyötyä. Olen liian huono. Olen vain laiska. Tätä vauhtia kuntoni ei koskaan kohene.

Lapsena minulla ei koskaan ollut mitään liikuntaharrastusta - olisin vielä ihan pienenä saattanut innostuakin sellaisesta, mutta meillä ei ollut rahaa. Jo ala-asteella olin muita huomattavasti isompi ja liikuntatunneista on koko peruskoulun ajalta jäänyt mieleen ainoastaan huonommuus, arvostelu ja se nöyryytyksen tunne, joka seurasi kun en pärjännyt yhtä hyvin muiden kanssa - kun kukaan poika ei halunnut tanssia kanssani, kun opettaja selvästi suosi niitä urheilullisia tyttöjä. Kun kerran koulu-uinnin jälkeen itkin suihkussa useamman opettajan kuulusteltavana, enkä vitosluokan jälkeen osallistunut enää yhteenkään koulu-uintiin ikinä. Ihme, että pääsin liikunnasta läpi.

Lukioaikana harrastin puoli vuotta joogaa, jonka lopetin kun se alkoi jostain syystä tuntua pahemmalta kuin paremmalta. Ensimmäisen kerran oikeasti innostuin liikunnasta vasta nykyisten opintojeni aikana. Ensimmäisenä vuonna meillä oli yksi pakollinen liikunnan kurssi, jossa käytiin läpi liikkeitä ja eri liikunnan muotoja, joita voi asiakkaan tai potilaan kanssa yhdessä tehdä. Opettaja oli suurenmoinen - hän ei arvostellut, katsonut pahasti, ei sanonut kenestäkään mitään negatiivista. Hänellä oli juuri se energinen, positiivinen asenne mitä liikunnanopettajalta kaipaa. Teimme omat liikuntasuunnitelmat ja jaksoin toteuttaa omaani muutaman kuukauden ajan, kunnes tulin kipeäksi ja se vain yksinkertaisesti jäi. Tänä aikana pystyin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemään vatsalihasliikkeitä niin, että sain kyynerpäät polviin.

Olen suoraan sanottuna aivan rapakunnossa. Harrastan jonkin verran arkiliikuntaa, sillä kävelen aina kouluun ja kauppaan, ja käytämme aika paljon aikaa ihan vain edestakaisin pyörimiseen. Tykkään käydä kävelyllä. Kotoa meiltä löytyy kuntopyörä, kahvakuula ja liuta anopin hankkimia kuntoiluvälineitä - käsipainot, jumppanaru, jumppapallo... Niitä tulee välillä käytettyä, mutta ei säännöllisesti. Meillä on myös Wiille yksi kuntoilupeli ja Wii Fit Plus, joiden kanssa jaksan aina hetkellisesti häärätä.

Edellisen kerran laihdutin onnistuneesti ilman liikuntaa, mutta tällä kertaa haluaisin sen ehdottomasti osaksi ja tueksi painonhallintaani. Viimeksi suhtauduin siihen kenties liiankin negatiivisesti, enkä juurikaan ajatellut sen muitakin terveyshyötyjä. Nyt yritän muuttaa niin omaa suhtautumistani liikkumiseen kuin myös tapojani liikkua - eli yritän aloitella hissukseen, en verenmaku suussa. :)